2011: jäävätkö puheet vain puheiksi?

Alkanut vuosi on koetinkivi monille kehittymässä oleville olosuhteille: Afganistan, Venäjä-USA Reset, Kiina-USA, Kiina-EU, Pohjoinen ulottuvuus, R2P mm. Afrikassa. Paljon on puhuttu asiaa ja asian sivusta mm. edellä mainittuja seikkoja koskien. Miltä nyt näyttää kehitys Suomen vinkkelistä katsottuna?

Olemme osa EU:ta ja siksi kv. osallistumistamme leimaa suuresti EU:n kehitys ja sen aktiot kv. kentällä. Suhteessa EU:hun nostan kolme seikkaa fokukseen:

1.EU:n uskottavuus;
2.EU:n kyvykkyys käytännössä; ja
3.EU:n turvallisuuspoliittinen asema.

EU on uskottava vain jos se pystyy esimerkillään näyttämään ulkopuolisille, että se on uskottava omille kansalaisilleen. Suurimpia esteitä sisäiselle uskottavuudelle ovat:

a. harmaa talous, ts. työn, palveluiden ja pääoman vapaa liikkuvuus vaativat EU-laajuista säätely- ja kontrollimekanismia, muutoin järjestäytyneen taloudellisen rikollisuuden kasvu on tosiasia EU:ssa ja siten ”surkeaa brändäystä”;

b. suvaitsemattomuus, ts. epäkohtia arvostelemalla pyritään pyyhkimään EU:n edut pöydältä ja nostamaan vaihtoehdoiksi jyrkästi kansallisetua painottavat ratkaisut ja suvaitsemattomuus enemmistöstä poikkeavasti käyttäytyviä kohtaan;

c. hitaus/kyvyttömyys sopia yhteisistä keinoista EU:n talous-/finanssikriisissä, joka ei suinkaan ole vielä ohi;  ja

d. meillä Suomessa poliitikkojen uskottavuuden puute, jonka suhteen saanemme ainakin jonkin sortin oikeudellisia päätöksiä ehkä jo ennen vaaleja.

EU:n käytännön painoarvo on suuresti riippuvainen sen ulkopolitiikan käytännön hoidon tehostamisesta. Tämä vuosi näyttänee, miten Ashton kumppaneineen onnistuu tässä vaikeassa tehtävässä. Silloin kun EU:n kyvykkyyttä mittaavat ulkopuoliset tahot, ne arvioivat myös, onko EU:n toimista niille hyötyä vai haittaa vai onko niille edullisempaa keskittyä edelleen kahdenvälisiin suhteisiin. Hyödyllisempi tapa toimia kyvykkäästi sekä EU:n että yhteistyökumppanin kannalta on rauhanomainen yhteistyö aseellisen pakottamisen sijaan.

EU:n turvallisuuspoliittinen asema ja sen kehitys perustuvat ensisijaisesti siihen, miten hyvin EU:n päättäjät osaavat lukea turvallisuuspoliittisia haasteita ja miten ne pystyvät yhdessä aktiivisesti päättämään yhteisistä toimenpiteistä, joilla pystytään em. haasteet kohtaamaan. Kylmän sodan aikaan ja USA:n lyhyen ns. yksinvaltaharhakuvitelman aikana oli ymmärrettävää, että monet EU-valtiot tykästyivät Natoon ja USA:n johtavaan asemaan Natossa. Nyt tilanne on moninapaistuvassa kv. järjestelmässä kuitenkin muuttumassa täysin toisenlaiseksi ja EU-johtajilla alkaa olla kiire ymmärtää uudet realiteetit sekä niiden mukanaan tuomat kotiläksyt. Fokus on jo siirtynyt pois transatlanttisista suhteista eikä etunoja Venäjän ja Naton yhteistyöneuvoston tärkeyttä painottavaan käsitykseen riitä. On vihdoin aika ymmärtää, että EU:n on otettava oma asemansa kv. yhteisössä, toki ollen myös keskinäisessä riippuvuussuhteessa niin sen Nato-kumppanin USA:n kuin myös sen toivottavasti tulevan läheisen kumppanin, ja joka tapauksessa historiallisesti pitkäaikaisen naapurin Venäjän kanssa. Kuitenkin Kiinan, Japanin, Etelä-Korean, Indonesian, Brasilian ja ennen kaikkea Turkin asemat on päivitettävä välittömästi EU-turvallisuuspoliittisessa ajattelussa ja löydettävä yhteinen sävel.

Natoa ei tarvitse unohtaa, mutta perspektiiviä on huomattavasti laajennettava ja ymmärrettävä, ettei Nato ole globaalin toimintamme perusta.

Vielä lyhyesti alussa mainitsemistani suhteista ja tilanteista:

Viime vuonna painotettiin uutta Afganistan-strategiaa, joka ainakin teoriassa tuntui paljon paremmalta kuin vuosien mittainen pään hakkaaminen kallioon mutta YK-raporttien mukaan Afganistanissa väkivaltaisuudet ovat vain lisääntyneet ja vaaralliseksi luokiteltavia alueita on yhä enemmän. Alkaa olla aika päättää, pitäisikö meidän sijoittaa vähäiset voimavaramme järkevämmin ja siirtyä pois Afganistanista toimiaksemme muualla, missä saisimme paremman tosiasiallisen hyödyn ihmisoikeuksien parantuneena tilanteena.

Venäjä-USA -reset voi olla vain silmänlumetta, paljon positiivisen turvallisuuskehityksen kannalta osoittaisi, mikäli maat pääsisivät sopuun taktisista ydinaseista.

Pohjoinen ulottuvuus vaatii kotimaisia logistiikkaratkaisuja, yhteistyötä mm. Saksan, Norjan, Venäjän, Kiinan, Etelä-Korean ja Japanin kanssa sekä myös EU-tason päätöksiä rahoituksesta ja teknologiakehityksestä. TEM ei yksinään riitä tässä asiassa eikä Venäjäkään edes Norjan ja Ranskan kumppanuudella.

Ihmisoikeustilanne on edelleen hyvin ongelmallinen monissa köyhissä maissa, mutta älkäämme tässä kohdin unohtako esim. Guantanamoa.

Ja tottakai myös meidän kahdenvälisillä suhteilla on suuri merkitys juuri meille, suomalaisille. Uskon, että naapuruussuhteet ovat hyvällä tolalla ja vankalla pohjalla, mutta miten onkaan esim. yhteistyömme parantaminen Kiinan ja vaikkapa Indonesian, Turkin, Japanin ja Brasilian kanssa? Näissä seikoissa uskon, että niin presidentillämme kuin ulkominsterillämmekin on vielä paljon annettavaa tänäkin vuonna.

This entry was posted in Uncategorized. Bookmark the permalink.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s